Blogiartikkelit Maarit Heinonen Yleinen

Olen järkyttynyt Luonnonvarakeskuksen yhteistoimintaneuvotteluiden aloittamisesta, jonka seurauksena saatetaan luopua jopa joka seitsemännestä työntekijästä.

Yt-ilmoitus nostatti pintaan henkilökohtaisen kipeän tunnemuiston kahdeksan vuoden takaa, jolloin itselleni erittäin mieluisan ja merkityksellisen hankkeen rahoitus loppui ja lukuisista jatkorahoitushakemuksista tuli jokaisesta hylkäävä päätös. Jokaiseen hakemukseen panostin kaiken mitä kykenin ja otin hanakasti vastaan kollegojen neuvot ja vinkit. Jokainen hylkäävä päätös tuntui musertavalta.

Muistan yhä sen epämiellyttävän epätodellisen painajaisunenomaisen tunnetilani, kun kävin silloisessa työpaikassani palauttamassa avaimet. Kävelin pitkin katuja kuin hidastetussa filmissä, tuntui siltä kuin olisin askeltanut pumpulissa. Minulla oli samana päivänä avoimessa yliopistossa vielä luentokeikka, josta en muista muuta kuin, että luentosalissa oli ihmisiä ja että jotain minä puhuin. Olin määräaikaisessa työsuhteessa ja kun hankkeen ulkopuolinen rahoitus päättyi, päättyi myös työsuhteeni.

Tuolta ajalta muistan pelon ajatukseni siitä, mistä ihmeestä saisin rahoitusta hankkeeseen, onko tämä tutkijatyöni loppu, millä elätän itseni ja perheeni, mihin minä olen menossa. Elin pelon ja epävarmuuden kautta. Koin itseni huonoksi, tyhmäksi, arvottomaksi.

Kirjoitan satunnaisesti tunnetiloistani päiväkirjanomaisesti. Tuohon aikaan päiväkirjamerkintöjä oli erityisen tiheästi. Kirjoittaminen, muutama sydänystävä ja luottosukulainen olivat se muutostuki mikä minulla oli käytössä. Työnantaja taisi ajatella, että määräaikaisten projektityöntekijöiden pestien päättyminen oli jollain lailla luonnollinen asia mihin työntekijän on täytynyt olla varautunut, oli määräaikaisuuden pituus sitten puolen vuoden tai useamman vuoden pituinen. Minä en ollut varautunut.

Päiväkirjaan kuvailin kuinka arki tuntui pinnistelyltä, kuinka ilo oli minusta kaikonnut. Jossain vaiheessa kirjoitin kirjeen minulta minulle. Nyt kun luen sitä kirjettä, minua yllättää kuinka tilanteesta huolimatta totean, että minulla on voimaa ja keinoja kohdata hankalia tilanteita. Esitin kirjeessä kysymyksen, mitä minä pelkään ja mitä se pelko on. Vastasin itselleni, että se on pelkoa sellaisesta, jota en ole ennen kokenut ja siitä mitä se tuo tullessaan. Vasta vuosien päästä oivalsin, että kirjeessä kannustin itseäni luottamaan niihin tuntemuksiin, jotka nousevat minusta minulle ja sivuuttamaan ne tuntemukset, jotka törmäävät minuun minun ulkopuolelta.

Kirjeen jälkeisissä päiväkirjamerkinnöissä kuvaan, kuinka tarkkailin tuntemuksiani ja kuinka reagoin näihin tuntemuksiin. Olinko ärtynyt perheelle, välttelinkö naapureiden seuraa, jaksoinko vastata äidin tai ystävän puhelinsoittoon, valvoinko huolten täyttämänä koko yön, jaksoinko mennä ulos kävelylle.

Työttömyyteni aikaan sydänystäväni järjesti pienelle ystäväporukalle vanhan rakkaan kotinsa läksiäiset, irtipäästäjäiset. Keskustelimme luopumisesta, muutoksesta, menettämistä. Ystäväni koti oli palvellut monia ihmisiä valon, toivon ja ilon paikkana. Ystäväni koti sijaitsi parin korttelin päässä entisestä työpaikastani ja kävin siellä viimeisenä hankevuonna usein ruokatunnilla. Nämä ruokatunnit tarjosivat mitä parhainta hengen ja ruumiin ravintoa.

Lopulta tajusin, että pelkäsin millaisia tunteita koen ja että kiersin tätä pelon kehää itseni ympärillä. Kun sain joissain vaiheessa suunnattua tahtoani pois itseni luomasta pelosta, aloin saada voimaani takaisin ja koin pystyväni taas tuottamaan ajatuksia, oivalluksia ja ennen kaikkea iloitsemaan ja innostumaan. Selvisin työsuhteen päättymisestä. Uutta alkoi vähitellen tulla tilalle ja tämä uusi tuntui erityisen arvokkaalta ja mielekkäältä.

Ja kun viimein olin solmimassa työsopimusta uuden työnantajan kanssa, tosin määräaikaista sekin, riemuitsin mahdollisuudesta rikkoa entisessä työpaikassa itselleni luoman roolihäkin ja ottaa uusia voimavaroja käyttöön.

Vastaa

Moderaattori tarkastaa kommentit ennen niiden julkaisemista mahdollisten roskapostien tai muiden epäasiallisten viestin estämiseksi. Viive julkaisemiseen on enintään vuorokausi viikonloppuja tai juhlapyhiä lukuun ottamatta

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *