Blogiartikkelit Kari T. Korhonen Metsä

Jos metsäisyyttä mitataan metsän osuudella maapinta-alasta, Suomi on 73 prosentin metsäosuudellaan Euroopan metsäisin maa. Meidän metsäihmisten, ja muiden metsästä riippuvien eliöiden, mielestä tämä on positiivinen asia. Metsien suuresta merkityksestä johtuen Suomessa on seurattu metsävaroja ja metsien tilaa jo noin vuosisadan verran valtakunnan metsien inventoinneilla. Inventoinnin tulokset osoittavat muun muassa sen, että puuston kasvu on suurempaa kuin koskaan aiemmin tämän 100 vuoden seurantajakson aikana.

Nykyinen puuston korkea kasvu on pitkälti seurausta menneinä vuosikymmeninä tehdyistä ratkaisuista. Metsien laajamittaiset uudistamiset sotien jälkeisinä vuosikymmeninä ovat aikaan saaneet Pohjois-Suomeen nykyiset hyvässä kasvun vaiheessa olevat metsät. Samat laajamittaiset hakkuut Pohjois-Suomessa ja aiemmin harjoitetut poimintahakkuut koko maassa sekä metsien polttaminen kaskitaloudessa ja tervanpoltossa aiheuttivat sen, että 1950-luvulla Suomen metsien tilan nähtiin vakavasti heikentyneen.

1950-luvulta aina 1980-luvulle pidettiin tärkeänä panostaa puuston määrän ja kasvun lisäämiseen mm. vajaatuottoisia metsiä uudistamalla, soiden ojituksilla, metsänjalostuksella ja lannoittamalla. Tätä työtä organisoivat metsänparannuspiirit toimivat Suomessa 1980-luvulle saakka. Suurimman lannoitusinnostuksen vaikutukset ovat kasvusta jo hävinneet, mutta muut edellä luetellut toimet ovat aiheuttaneet sen, että metsämme tuottavat nyt puuta hyvin, vaikka taimikot ja nuoret metsät tapaavatkin jäädä vaille hoitoa. Juuri tällä hetkellä puuvarat eivät ole Suomessa niukkuustekijä ainakaan valtakunnan tason tarkastelussa.

Kun yhä harvemman tulot riippuvat suoraan puun käytöstä ja yleinen elintaso on noussut, on viimeisen parinkymmenen vuoden aikana voitu ja haluttu kiinnittää huomiota aiempaa enemmän metsien monimuotoisuuden turvaamiseen. Talousmetsienkin käytön rajoittaminen on helpompaa hyväksyä, kun puusta ei ole pulaa. Tämän päivän metsänparannuspiirit miettivätkin ojien tukkimista ja liian terveiden puiden lahottamista pystyyn tai pitkälleen. Liian hyvin puuta tuottavat metsät nähdään nyt näissä metsänparannuspiireissä heikentyneiksi (degraded).

1970-luvun puolivälistä saakka jatkunut puuston poistumaa suurempi kasvu antaa hieman liian liioitellun kuvan puuvarojen runsaudesta – kun metsät ovat nuoria, kestävät hakkuumahdollisuudet ovat kasvua pienemmät, oli kasvu muuten miten hyvällä tasolla tahansa. Puista kun ei voi hakkuussa korjata vain sitä yhden vuoden kasvua. Puuvarojen runsastuminen ja metsien hyvä kasvu houkuttelevat säätelemään talousmetsien käyttöä sellaisilla säädöksillä, rajoituksilla tai myös tukimuodoilla, jotka lisäävät puunhankinnan ja metsätalouden kustannuksia arvaamattomasti. Pohjoisissa oloissa puiden hyvä kasvu ei riitä kompensoimaan kummoistakaan puunhankinnan tai korjuun kustannusten lisäystä. Runsaan vuoden vanhalla metsälakimuutoksellaan Maa- ja metsätalousministeriö ryhtyi rohkeasti purkamaan metsien käytön sääntelyä. Toivottavasti tähän linjaan ei tule muutosta uuden metsänparannustoiminnan myötä.

Kommentoi

  1. Niin. Taitaa olla 100% harrastemetsänomistajien (ja kansallispuistojen kuten Teijo/Tyko aikoo) tehtävä olla Suomen Etelässä (Tampereelta alas…) lisätä muinaisen metsälehmuksen, saarnen sekä tammen suosiota kulttuurimaisemissa peltojen laitamilla, kestävät Itämeren myrskyjäkin paremmin kuin pikakuusi.
    Eikös niin ?

  2. Metsänparannus meni aikoinaan överiksi mm. avonevojen auraojituksilla ja vesistöjen kunnosta piittaamattomilla suoraan vesistöihin johtavilla ojituksilla, joilla lietettiin hyviä puroja ja jokia, jopa lähdeympäristöjä pilattiin. Maanviljelysinsinööripiirit, sittemmin vesipiirit tekivät vieläkin perusteellisempaa tuhoa ruoppaamalla jokia maanviljelyn-, ja tulvansuojelun nimissä, Ely-keskuksiksi vesipiireistä ja ympäristökeskuksista muuttunut organisaatio yrittää nyt korjata ”omia virheitään” mm. kosteikkoja perustamalla ja lohijokia elvyttämällä.

    Soiden suhteen ollaan nyt myös metsäpuolella järkiinnytty yrittämättä karuilta soilta mahdottomia puuntuottoja ja luonnonsuojelu-, virkistys- ja marjastusnäkökohtiakin osataan arvostaa ja täydennysojituksissa käytetään laskeutusaltaita estäen humusaineiden suora pääsy vesistöihin. Tehokkaampaa ”metsänparannusta” olisikin keskittyä kovien maiden metsänhoitoon. Metsänhoidon yleisohjeilla ja metsälain muutoksilla ei kuitenkaan ole suurta positiivista merkitystä Suomen metsätaseen tai puuhuollon kannalta siihen verrattuna, mitä negatiivista myyntiveroon siirtyminen on metsäpoliittisesti saamassa aikaan. Tilojen pirstomiseen perinnönjaoissa on riitatapauksissa helpompi päätyä kuin ryhtyä sisarosuuksien lunastúksiin. Metsänomistajien ikääntyminen todistaa, että näissä päätöksissä myös tarpeettomasti viivytellään. Metsävähennyksen kannustamalla tilakoon kasvattamisella taas ei päästä varsinaiseen tilakoon kasvattamiseen, koska tarjoutuvat ostotilat ovat yleensä erillään kuin haulikolla ammuttuna. Pahin kehitys metsätalouden kestävyydessä onkin jo nähtävillä, että kolmannes yksityismetsänomistajista on käytännössä unohtamassa metsänhoidon, koska eivät liene metsätuloista riippuvaisia. Pinta-alavero ohjasi tässä suhteessa aktiivisuuteen sekä yksityistalouden- että kansantalouden pidon kannalta.

    Metsänparannus on sanana epäsuosiossa ja lähestulkoon metsänhoitokin, vaikka ilman sitä ei järeätä laatupuuta ole odotettavissa ja miessukupolvi on jo neuvottomuudessa menetetty. Luonnonsuojelupiireissä ilmeisen vahingoniloisenakin seurataan nykyistä metsäpoliittista ohjausta tai lähinnä sen ontuvuutta. Ainostaan metsien suojelu näyttää kulkevan aallonharjalla metsäpoliittisessa neuvottomuudessa, jossa ajaudutaan aina samaan vakuutteluun, että nyt annetaan metsänomistajille todellisia mahdollisuuksia ja -vaihtoehtoja. Eikä metsäorganisaatioiden alasajokaan näytä ketään huolestuttavan puhumattakaan metsurien asemasta. Motoilla ei metsureiden osuutta ja metsänhoitoa paikata. Suuri ongelma onkin odotettavissa siinä, että vakinaisten metsurien määrän vähetessä lienee uusien työtekijöiden rekrytointi aliarvostetulle alalle lähes mahdotonta ja sitä on yritetty korvata myös ulkomaisella työvoimalla.

    Myyntiveropäätös sai aikaan, että on täysin sallittua päästää metsänsä kehittymään puuntuotannon kannalta täysin pilalle, eikä se kehitys vastaa edes luonnonsuojelijoiden toivomaa kehitystä monimuotoiseksi metsiksi. Ei metsänhoidon periaatteita huonosti hallitsevia omistajia voi siitä edes moittia, jos luonnonsuojelutavoitteita yli-ihannoidaan ja annetaan heille julkisuuden kautta mielikuva, että jos metsään ei koske niin se olisi samaa kuin metsien suojelu.

    VMI on ollut metsätaseen tilaa valaiseva paitsi metsien kokonaiskasvun niin myöskin metsänhoidollisen laadun kannalta ja siten aiemmin myös metsäpoliittisena työkaluna käytetty. Nykyisin käytetään lähinnä kokonaiskasvua ja siihen verrattavaa poistumaa metsätaseemme mittarina ja sen ovat oppineet jopa poliitikot omien tavoitteidensa puolustamisessa. Metsiemme kokonaiskasvun mittaamisen lisäksi pitäisi kuitenkin pystyä ennustamaan myös tulevaa puuntuotannon laadullista kehitystä ja sitä kautta vientituotteiden jalostusasteen kehittämismahdollisuuksia. Metsäteollisuuden investointipäätöksiäkin oltiin näillä tiedoilla ainakin vielä 1960-luvulla vahvistamassa, mutta metsäteollisuuden omistuspohjan kansainvälistyttyä on luonnollista, että metsäteollisuuden investoinneissa ratkaissee enemmän mm. usko puuhuollon yleiseen toimivuuteen kuin puuntuotannon laatua koskeviin ennusteisiin. Ilmeisesti metsätaseen laatunäkymätkin investointipäätöksiin vaikuttaisivat, jos sellaisia VMI:stä jollakin todennäköisyydellä voitaisiin tai haluttaisiin antaa?

    1. Kiitos kommentista. Myös näitä laatunäkymiä esitellään huomisessa tiedotustilaisuudessamme.

    2. Metsätalouden kansantaloudellinen merkitys on aina heijastunut merkittävästi poliittiseen päätöksentekoon mm. metsänparannuksen tukien muodossa. Kansallisen vaurastumisen myötä sosiaalinen tarvehierarkia on johtanut nk. pehmeiden arvojen painottumiseen metsätalouden lainsäädännössä. Metsänparannukseen liittyvät ”ylilyönnit” liittyvät olennaisesti yhteiskunnalliseen dynamiikkaan, jolla taloudellinen ja sosiaalinen tasapaino yhteiskunnassa allokoituu.

      Perinteinen VMI vääristää yhdessä merkittävässä piirteessään kestävän puunhankinnan käsitettä, sillä puuston kasvun arvioinnissa keskitytään runkopuun kasvuun, eikä siten riittävästi huomioida kanto- ja juuripuun energiakäyttömahdollisuutta. Metsien hiilitase on siten puunkasvun myötä kertyvää niin runkopuuna, kuin juurenniskan alapuolisena kasvuosanakin, mikä tulisi huomioida myös kestävän puunkorjuun kriteerejä määritettäessä. Mm. SYKEn tutkijoiden toimesta tämä empiirinen havainto on pyritty aktiivisesti kumoamaan.

      1. On totta, että tulokset esitämme yleensä runkopuuta koskien. Mutta kyllä puun muutkin osat laskennassamme tarvittaessa pyörivät. Esimerkiksi VMI:hin pohjautuvassa kasvihuonekaasujen inventaariossa otetaan puun kaikkien osien hiili huomioon. Samoin hakkuumahdolisuuslaskelmien tekijät ovat muutaman vuoden ajan esittäneet laskelmia, joissa oksien ja kantojen bioenergiapotentiaalit ovat mukana.

Vastaa

Moderaattori tarkastaa kommentit ennen niiden julkaisemista mahdollisten roskapostien tai muiden epäasiallisten viestin estämiseksi. Viive julkaisemiseen on enintään vuorokausi viikonloppuja tai juhlapyhiä lukuun ottamatta

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *