Blogiartikkelit Juha-Pekka Hotanen Ilmasto, Metsä

Noin 8000-5000 vuotta sitten vallitsi nykyisen Itämeren piirissä lämpökausi (atlanttinen kausi), jolloin vuoden keskilämpötilan arvioidaan olleen noin kaksi astetta nykyistä korkeampi. Jalojen lehtipuiden määrä oli huomattavan runsas nykyisen Etelä-Suomen ja osin jopa Pohjanmaa-Kainuun metsäkasvillisuusvyöhykkeen alueilla. Kivennäismaiden ravinteikkaimmat kasvupaikat, lehdot, olivat tuolloin runsaimmillaan.

Lämpökauden jälkeen ilmasto muuttui kylmemmäksi, epävakaisemmaksi ja joillakin alueilla myös kosteammaksi. Tämän subboreaalikauden alussa kuusi alkoi levittäytyä idästä. Suomen elollinen luonto kehittyi vähitellen yhä selvemmin kohti havumetsien ja karujen soiden sekä ruskeavetisten järvien luonnehtimaa pohjoista taigaa. Noin 2500 vuotta sitten alkoi taas hieman suotuisampi vaihe, subatlanttinen kausi, jota vieläkin elämme. Euroopassa kausi tosin sisälsi pikkujääkauden, joka alkoi noin 1450 ja kesti 1800-luvun loppupuoliskolle. Samalla ihmisen vaikutus luontoon voimistui, ja Suomen metsiä kaskettiin laajalti. Viimeisen reilun sadan vuoden aikainen ilmaston lämpeneminen on yhdistetty ihmistoiminnan aiheuttamaan ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden kasvuun.

1920-luvulta lähtein lähtien tehdyt valtakunnan metsien inventoinnit (VMI) tarjoavat luotettavaa tietoa sekä metsien tilasta että kasvupaikkatyyppijakaumista. Kasvupaikan ravinteisuuden indikaattorina käytetään kasvillisuutta, joka muuttuu sitä mukaa, kun kasvupaikan biologinen arvokin muuttuu. Kivennäismaan kasvupaikat ovat muuttuneet koko maassa viljavammiksi. Tähän on olemassa useita syitä: lannoitus, laskeumat, humuskerroksen typpivarastojen palautuminen kaskikauden jälkeen, ravinnekierron nopeutuminen maanmuokkauksen ja metsänkäsittelyn seurauksena, ilmasto-olot jne. Nämä muutokset on pidettävä erillään hakkuiden aiheuttamista tyyppien kasvillisuuskuvan tilapäisistä muutoksista. Pohjois-Suomessa erityisesti porolaidunnus on vähentänyt jäkälien määrää ja saanut karut kasvupaikat vaikuttamaan todellista viljavammilta.

Typen vuotuinen kokonaislaskeuma on ollut Etelä-Suomessa suurimmillaan 1980-luvun lopulla yli 10 kg/ha, mutta sittemmin se on laskenut lähes puoleen. Paikallisesti liikenneväylien läheisyydessä laskeuma voi olla kuitenkin suurempi. Pohjois-Suomessa typpilaskeuma on vähäinen. Lievästi happamoittaman vaikutuksen ohella typpilaskeumalla on ekosysteemejä rehevöittävä vaikutus. Kun lämpösumma nousee, se aiheuttaa ravinteiden nopeamman mobilisaation, ja kasvupaikka rehevöityy yhä.

Suokasvupaikoilla on tapahtunut suuri mullistus: maamme yli 10 miljoonasta alkuperäisestä suohehtaarista lähes 6 milj. ha on metsäojitettu. Nykyään uudisojitusta ei enää tehdä. Soiden ojituksilla ja lannoituksilla on saatu noin 16 miljoonan motin vuotuinen lisäkasvu maamme metsiin. Tehokkaasti ylläpidetty kuivatus ja sen seurauksena turpeen maatuminen (mineralisoituminen) voivat palauttaa suometsän kivennäismaan metsäksi. Ohutturpeisia ojitettuja soita onkin siirtynyt kivennäismaiden metsien luokkaan lähes 700 000 ha. Metsätaloudellisesti heikkotuottoisia ojitusaloja on 843 000 ha. Suuri osa niistä jää palautumaan kohti luonnontilaa joko itsestään tai aktiivisesti ennallistamalla.

Ojittamattomat suot ovat turpeen kertyessä jatkuvassa muutoksessa. Kasvillisuudessa se kuitenkin näkyy hitaasti. Vuoden keskilämpötilan on arvioitu nousseen viime vuosisadalla lähes asteella. Useissa malleissa on ennustettu kolmen neljän asteen nousua pohjoisille leveyksille tällä vuosisadalla. Samalla ennustetaan sademäärän lisääntyvän erityisesti talvisin. Helteisinä kesinä on kuivakausia. Ennusteiden mukaisten ilmastoparametrien vertaaminen keidassoiden nykyisiin esiintymisalueisiin ja soiden rakenteisiin viittaa siihen, että keidassuot kasvavat entistä nopeammin korkeutta ja laajenevat. Ne ainakin voivat uudessa ilmastossa hyvin. Aapasuot menettävät osuuttaan suopinta-alasta.

Kasvupaikat muuttuvat siis jatkuvasti: Ihmistoiminta vaikuttaa hyvinkin nopeasti joihinkin kasvupaikkoihin. Ilmasto- ja laskeumaolot puolestaan aiheuttavat jonkinasteisia muutoksia niihin kaikkiin. Muun muassa auringon aktiivisuusvaihtelulla on taas osoitettu olevan vaikutusta ilmasto-oloihin. Elämme nyt todennäköisesti jääkausien välisen ajan loppupuolta, jonka luonnolliseen kehitykseen kuuluu ilmaston keskimääräinen viileneminen. Menemme siis kohti jääkautta, mutta ihmistoiminnan seurauksena, ainakin jonkin aikaa, ravinteikkaimmilla kasvupaikoilla ja – yhä vaihtelevammissa keleissä.

Suomen kivennäis- ja turvemaiden kasvupaikkoihin voi tutustua tästä linkistä

Kommentoi

  1. Itärajan sijaiti on vaikuttanut lehtojen runsauteen Suomen alueella.

    Ruotsin ja Venäjän ja Suomen ja Neuvostoliiton rajan siirtely on vaikuttanut ehkä eniten lehtojen runsauteen Suomen alueella.
    Laatokan länsipuolella on paljon letometsää, jopa sellaisia lehtoja (FT), joita ei nynysuomen alueelta löydy.
    Tämä huomio vain siksi, koska rajojen siirtely tuntuu olevan muodissa.
    T: Teuvo Levula

Vastaa

Moderaattori tarkastaa kommentit ennen niiden julkaisemista mahdollisten roskapostien tai muiden epäasiallisten viestin estämiseksi. Viive julkaisemiseen on enintään vuorokausi viikonloppuja tai juhlapyhiä lukuun ottamatta

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *