Blogiartikkelit Ville Vähä Kala

Vielä 50 vuotta sitten kalat jaettiin eläinkirjoissa kolmeen ryhmään; hyödyllisiin, haitallisiin ja tarpeettomiin. Jako kolmeen tapahtui pelkästään ihmisen näkökulmasta ja määräävänä tekijänä oli pääasiassa kalan ulkonäkö ja maku.Tällaisessa jaottelussa lohi oli kaloista jaloin, kruunaamaton kuningas. Sen lihan kerrottiin olevan kaikkein herkullisinta ja pyynnin verrattoman hupaista. Sen sijaan mateen oli piru nokisilla sormillaan luonut omasta syljestään ja kirkkaiden kalojen tähteistä. Made luokiteltiin tarpeettomiin, kun taas hauki luettiin vahingollisten joukkoon. Hauen sanottiin aiheuttavan suunnatonta vahinkoa syömällä kaiken ja sen lihan maun kuvailtiin muistuttavan vanhaa kelopuuta. Myös salakka meni heittämällä haitallisten joukkoon, sillä sen tiedettiin syövän hyödyllisiltä muikuilta ruuat.

Esiintyykö sitten vastaavaa syrjintää nykypäivänä? Kolmijaosta on siirretty kahtiajakoon, on arvokaloja ja roskakaloja. Arvokaloja ovat ne, jotka miellyttävät nykyskandinaavin makunystyröitä. Roskakaloja ovat puolestaan ne, jotka koetaan syömäkelvottomiksi joko ulkonäkönsä tai ennakkokäsityksen, mutta harvemmin makunsa puolesta. Kärjistäen sanoen syötäväksi kelpaavan kalan pitäisi olla ruodoton, hajuton ja mauton. Tai ainakaan se ei saisi kalalle maistua.

Lohi on poliittinen eläin

Lohi on pitänyt pintansa kalojen kuninkaana. Jos koko Suomen ammattikalastuksen vuotuinen lohisaalis jaettaisiin tasan kansalaisten kesken, riittäisi siitä henkeä kohden 40 gramman fileepalanen vuodessa. Pari siivua graavia joulupöydässä. Tätä puutetta on paikattu lohen viljelyllä, mutta villin lohen asema selittyy nykyisin muiden arvojen kuin elintarvikekäytön kautta. Lohi on poliittinen eläin.

Harva on voinut välttyä kuohunnalta, jota käydään vesivoiman tuotantoon padottujen entisten lohijokien kohtalosta. Ehkä sakein lohisoppa kiehuu Oulu-, Ii- ja Kemijoen ympärillä. Näihin padottuihin jokiin haluttaisiin palauttaa lohi, keinolla millä hyvänsä. Se edellyttää kalateiden tai muiden vastaavien kalojen ylös- ja alasvaelluksen mahdollistavien härveleiden rakentamista. Mutkia lohen matkaan tuo myös lisääntymisalueiden vähyys. Voimalaitokset on rakennettu parhaimmille koskialuille ja voimalaitosten väliset alueen on ruopattu järvialtaiksi. Kalateiden rakentaminen on pelkästään hyvä asia, mutta onko meillä kohteita, missä lohen palauttaminen onnistuisi ilman kalateitä?

Sorretaanko myös jokia?

Moniko on kuullut puhuttavan yllä mainittujen kolmen joen läheisyydessä olevista Pyhä-, Kuiva- ja Kiiminkijoesta? Ne ovat jokia, joista lohi on käytännössä hävinnyt. Mutta sillä erotuksella, että niissä ei ole lohen esteenä yhtään voimalaitosta tai patoallasta. Nämä kolme täysin vapaata jokea on syrjäytetty lohen palauttamiseen liittyvistä keskusteluista. Sorretaanko niitä, koska niistä ei voida purkaa patoja tai rakentaa muodikkaita kalateitä? Vai siksi, että ratkaisut olisivat tylsempiä, kuten kalastusrajoituksia sekä metsä- ja turvetalouden kuormituksen vähentämistä?

Vielä nykyäänkin moni asia menee lohen ehdoilla. Valitettavan vähän puhutaan esimerkiksi ulkosaariston haukikantojen tilasta tai taantuneista nahkiaiskannoista. Ja vielä vähemmän uhanalaisista rantanuoliaisesta. Vanhoja kalakirjoja lukemalla oppii ymmärtämään hiukan paremmin nykymenoa. Mutta oppii niistä paljon muutakin. K. E. Kivirikon eläinoppi antaa yksinkertaisen ohjeen taimenen ja lohen erottamiseksi toisistaan; taimen on lohen kaltainen, mutta jörömpi.