Artikkelit Maatalous, Monimuotoisuus, Ruoka, Talous

Viljelijä voi tienata lisää kehittämällä peltojaan moni­muotoisemmiksi. Maan kasvukunto paranee ja hiiltä sitoutuu.

Kun yksipuolisesta peltovil­jelystä pyritään kohti maan parempaa kasvukuntoa, hii­lensitomiskykyä ja suotuisia ympäristövaikutuksia, tutkitusti toimivia keinoja ovat kasvipeit­teisyyden lisääminen ja viljelykasvivalikoiman sekä kiertojen monipuolistaminen. Pelloilla puhutaankin nyt viljelyn monimuotoistamisesta.

Luonnonvarakeskuksen (Luke) tutkijat ovat mukana laajassa eurooppalaisessa tut­kimuksessa, jossa paneudutaan monimuotoistamisen käytän­nön ratkaisuihin niin pelloilla kuin tuotantoketjuissakin. Di­verfarming-hankkeen vastaa­va tutkija, tutkimusprofessori Kristiina Regina kertoo, että tietoa kaikille eurooppalaisille maatalousalueille sopivista me­netelmistä kartutetaan tiloilla tehtävillä kokeilla ja pitkäaikais­tutkimuksilla. Kokeita on tehty 22 tapaustutkimuksessa ympäri Eurooppaa.

Suomessa keskitytään erityi­sesti suorakylvön ja luomun pit­käaikaisvaikutuksiin ja kerää­jäkasveihin. Etelä-Euroopassa keinovalikoimaan voidaan ottaa peräkkäisten satojen kasvatus ja kokeilla esimerkiksi yrttien kas­vatusta oliivipuiden väleissä.

”Suomessa monimuotoista­minen tapahtuu viljelykiertoja parantamalla ja sekaviljelyllä, jossa pellolla kasvatetaan usei­ta kasvilajeja samanaikaisesti. Kasvipeitteisyyden lisääjänä realistisin menetelmä on kerää­jäkasvien käyttö”, Regina toteaa.

Monimuotoista viljelyalaa on tutkittu Varsinais-Suomessa, missä monokulttuuria oli 20 prosentilla pelloista ja moni­muotoiseksi kierroksi luokitel­tavia viljelmiä parilla prosen­tilla. Kristiina Reginan mukaan viljelijät ymmärtävät kuitenkin hyvin monimuotoistamisen edut maan kasvukunnolle ja et­sivät aktiivisesti tietoa uusista menetelmistä.

Pitkän ajan tavoitteita ovat maaperän hiilensidonnan ja luonnon monimuotoisuuden parantaminen maatalousympä­ristössä. Reginan mukaan pel­tomaan käyttö hiilinieluna on realistinen tavoite. Suomessa si­dontaa rajoittaa lyhyt kasvukau­si, mutta toimivia keinoja ovat niin kerääjäkasvit, hyvä sato kuin maanparannusaineetkin.

”Paremman kasvukunnon lisäksi motivaattorina pellon hiilensidontaan toimisi raha eli nykyistä paremmin kohdennet­tu ympäristöohjaus. Tämä edel­lyttää myös entistä parempaa tietoa päätöksenteon tueksi”, Regina toteaa.

 

Kerääjäkasvit pitävät maan kasvipeitteisenä puinnin jälkeen. Ylimmässä kuvassa kasvaa apilaa ohran alla, vasemmalla alhaalla heinäkasveja ja apiloita koeruuduissa. Oikealla alhaalla on puna-apilaa, italianraiheinää ja niiden seosta. Kerääjäkasville voi saada tukea, jos kyseessä on nurmi, apila tai muu nurmipalkokasvi. Öljykasveille ei makseta kerääjäkasvitukea. (kuvat: Hannu Känkänen)

Suuret tilat pystyvät monimuo­toistamaan viljelyään paremmin kuin pienet tilat. Se käy ilmi eri­koistutkija Lauri Jauhiaisen viljelijöiden päätöksentekoa tutkivasta mallinnuksesta.

Määrääkö tässäkin suuruu­den ekonomia vai löytyisikö monimuotoistamisesta uusia keinoja myös viljelyn kannatta­vuuteen? Tähän kysymykseen paneutuu tutkimusprofessori Heikki Lehtonen.

Aihetta on tutkittu yllättävän vähän. Lehtosen mukaan kate­tuottolaskelmia on tehty yksit­täisille kasveille yhden vuoden ajalta, mutta useamman kasvin keskinäiset vaikutukset ja mo­nelle vuodelle ulottuvat laskel­mat puuttuvat. Lehtosen mu­kaan laskelmien tulee perustua vähintään viiden vuoden hinta­keskiarvoihin, jotta kustannuk­set ja tulot hahmottuvat.

Usein kuulee väitettävän, että monimuotoinen viljely kannat­taa, koska lannoitekulut piene­nevät. Jos yksipuolisen viljanvil­jelyn katkaisukasvina käytetään typen kerääjää, kuten härkäpa­pua, säästetään lannoitekuluissa hieman.

”Ei pieni typen säästö kovin arvokas ole, se on muutaman kymmenen euron luokkaa”, Lehtonen toteaa.

Seuraavaksi Lehtonen ot­taakin laskelmaansa mukaan monokulttuurin negatiiviset vaikutukset satotasoon ja antaa esimerkin: Asiantuntija-arvioi­den mukaan ohran satotaso las­kee monokulttuurissa vuodessa viisi prosenttia ja viidessä vuo­dessa yhteensä 18 prosenttia.

Käyttämällä neljän vuoden välein katkaisukasvina rapsia, saadaan lannoitesäästö ja rapsin viljaa parempi tuotto huomioi­den katetuoton lisäystä noin 250-280 euroa hehtaarilta yhteensä viiden vuoden aikana.

Laskelmasta puuttuu maan parantuvan kasvukunnon edut vaihtelevissa sääoloissa, mutta se antaa suuntaa mono­kulttuurin aiheuttamien tap­pioiden vähentämiseen.

Tutkijat käyvät laskelmien epä­varmuuksia läpi. Mielenkiin­toisimmaksi muuttujaksi Leh­tonen nostaa esikasviarvon, eli paljonko edellinen viljelykasvi vaikuttaa seuraavan kasvin sato­tasoon. Diverfarming-hankkeen katetuottolaskelmissa hyödyn­netään nyt ensimmäistä kertaa systemaattisesti esikasviarvoja, joita on laskettu Luken muissa tutkimuksissa.

”Esimerkiksi vehnästä voi­daan saada jopa kahdeksan pro­senttia parempi sato öljykas­vin jälkeen. Jos huomioidaan myös öljykasvin kate, saadaan hehtaaria kohti 220 euroa pa­rempi kate viidelle vuodelle”, Lehtonen laskee ja toteaa, että tällaisen tuloksen eteen kan­nattaa jo tehdä työtä.

Tutkijat kehittävät valmii­ta katetuottolaskelmia, joita viljelijät voivat hankkeen tu­levissa työpajoissa kokeilla ja katsoa, kannattaako kokeilui­hin lähteä.

”Viljelijän kannattaa miet­tiä ihan omista lähtökohdista tätä asiaa. Naapurin kierto voi olla hyvin erilainen”, Lehtonen sanoo.

Suurin kynnys kaikelle kehit­tämiselle on viljan hintakehi­tys, joka ei ole vastannut tuo­tantokustannusten nousua. Lehtonen kuitenkin korostaa, että monimuotoistaminen vie kannattavuutta harvoin nega­tiiviseen suuntaan, edellyttäen että sadolle löytyy jatkossakin ostajia.

Öljykasvien ohella diverfar­mingissa lasketaan myös mui­den kasvien ja erilaisten nur­mien kannattavuutta kierron katkaisukasvina, esimerkiksi siten että kasvitila kylvää ja ko­tieläintila korjaa. Markkinoilta ei tällöin tule tuloja, mutta ku­lut pysyvät matalina ja hyödyt näkyvät maaperässä.

Lehtonen puhuisi jopa vilje­lijän työn mielekkyydestä: ”Ei tällä rikastu, mutta viljelijälle on motivoivaa parantaa omaa ja jälkipolvien tulevaisuutta. Erisyvyinen juuristo kuoh­keuttaa ja estää maan tiivisty­mistä. Laskelmat tuovat pie­netkin hyödyt näkyviin.”

Tulevaisuudessa häämöttä­vät maaperän hiilensidonta ja hiilipäästöjen kompensaatio­kauppa. Lehtosen mukaan pel­loilla on mahdollisuuksia hii­len sidontaan, mutta viljelijää pitäisi jatkossakin palkita ensi­sijaisesti sadon tuottamisesta.

”Ympäristökorvaus perus­tuu nyt pääosin ravinnevalu­mien vähentämiseen. Hiilen sitominen voisi olla vahvem­min mukana siten, että viljelijä voisi valita hiiltä sitovia kasveja tietyn sapluunan sisällä.”

Oleellista Lehtosen mieles­tä on kehittää kasvukuntoa pa­rantaville kasveille markkinoi­ta kotimaassa. Rehuvalkuaisen ja palkokasviruuan myynti on hyvä alku, mutta markkinaa tarvitaan myös hiilen sitomi­selle ja luonnon monimuotoi­suuden parantamiselle. Jos kysyntä ja tarjonta kohtaavat, viljelijöillä on paljon annetta­vaa.

”Mahdollisuuksia ja epä­varmuuksia on paljon. To­dennäköisesti moni viljelijä ei jatkossakaan monimuotoista viljelyään, mikä voi olla talou­dellisestikin järkevää. Moni on jo lähtenyt kokeilemaan ja osa viljellyt monimuotoisesti jo pitkään. Kuluttaja haluaa jatkossakin ruokaa kotimaas­ta, ja jos tuotannolla saadaan myös hiilensidontaa ja bio­diversiteettiä, kokonaisuus kuulostaa hyvältä. Viljelijällä on ratkaisun paikka”, rohkai­see tutkimusprofessori Heikki Lehtonen.

 

Teksti: Marjatta Sihvonen
Sivun yläreunan kuva: Hannu Känkänen
Julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 27.1.2020
Artikkeli on julkaistavissa muissa kanavissa, kun julkaisun yhteydessä mainitaan artikkelin kirjoittajan ja artikkelin julkaisijan (Luonnonvarakeskus) nimi.

Katso myös