Viljelijä voi tienata lisää kehittämällä peltojaan monimuotoisemmiksi. Maan kasvukunto paranee ja hiiltä sitoutuu.
Kun yksipuolisesta peltoviljelystä pyritään kohti maan parempaa kasvukuntoa, hiilensitomiskykyä ja suotuisia ympäristövaikutuksia, tutkitusti toimivia keinoja ovat kasvipeitteisyyden lisääminen ja viljelykasvivalikoiman sekä kiertojen monipuolistaminen. Pelloilla puhutaankin nyt viljelyn monimuotoistamisesta.
Luonnonvarakeskuksen (Luke) tutkijat ovat mukana laajassa eurooppalaisessa tutkimuksessa, jossa paneudutaan monimuotoistamisen käytännön ratkaisuihin niin pelloilla kuin tuotantoketjuissakin. Diverfarming-hankkeen vastaava tutkija, tutkimusprofessori Kristiina Regina kertoo, että tietoa kaikille eurooppalaisille maatalousalueille sopivista menetelmistä kartutetaan tiloilla tehtävillä kokeilla ja pitkäaikaistutkimuksilla. Kokeita on tehty 22 tapaustutkimuksessa ympäri Eurooppaa.
Suomessa keskitytään erityisesti suorakylvön ja luomun pitkäaikaisvaikutuksiin ja kerääjäkasveihin. Etelä-Euroopassa keinovalikoimaan voidaan ottaa peräkkäisten satojen kasvatus ja kokeilla esimerkiksi yrttien kasvatusta oliivipuiden väleissä.
”Suomessa monimuotoistaminen tapahtuu viljelykiertoja parantamalla ja sekaviljelyllä, jossa pellolla kasvatetaan useita kasvilajeja samanaikaisesti. Kasvipeitteisyyden lisääjänä realistisin menetelmä on kerääjäkasvien käyttö”, Regina toteaa.
Monimuotoista viljelyalaa on tutkittu Varsinais-Suomessa, missä monokulttuuria oli 20 prosentilla pelloista ja monimuotoiseksi kierroksi luokiteltavia viljelmiä parilla prosentilla. Kristiina Reginan mukaan viljelijät ymmärtävät kuitenkin hyvin monimuotoistamisen edut maan kasvukunnolle ja etsivät aktiivisesti tietoa uusista menetelmistä.
Pitkän ajan tavoitteita ovat maaperän hiilensidonnan ja luonnon monimuotoisuuden parantaminen maatalousympäristössä. Reginan mukaan peltomaan käyttö hiilinieluna on realistinen tavoite. Suomessa sidontaa rajoittaa lyhyt kasvukausi, mutta toimivia keinoja ovat niin kerääjäkasvit, hyvä sato kuin maanparannusaineetkin.
”Paremman kasvukunnon lisäksi motivaattorina pellon hiilensidontaan toimisi raha eli nykyistä paremmin kohdennettu ympäristöohjaus. Tämä edellyttää myös entistä parempaa tietoa päätöksenteon tueksi”, Regina toteaa.
Suuret tilat pystyvät monimuotoistamaan viljelyään paremmin kuin pienet tilat. Se käy ilmi erikoistutkija Lauri Jauhiaisen viljelijöiden päätöksentekoa tutkivasta mallinnuksesta.
Määrääkö tässäkin suuruuden ekonomia vai löytyisikö monimuotoistamisesta uusia keinoja myös viljelyn kannattavuuteen? Tähän kysymykseen paneutuu tutkimusprofessori Heikki Lehtonen.
Aihetta on tutkittu yllättävän vähän. Lehtosen mukaan katetuottolaskelmia on tehty yksittäisille kasveille yhden vuoden ajalta, mutta useamman kasvin keskinäiset vaikutukset ja monelle vuodelle ulottuvat laskelmat puuttuvat. Lehtosen mukaan laskelmien tulee perustua vähintään viiden vuoden hintakeskiarvoihin, jotta kustannukset ja tulot hahmottuvat.
Usein kuulee väitettävän, että monimuotoinen viljely kannattaa, koska lannoitekulut pienenevät. Jos yksipuolisen viljanviljelyn katkaisukasvina käytetään typen kerääjää, kuten härkäpapua, säästetään lannoitekuluissa hieman.
”Ei pieni typen säästö kovin arvokas ole, se on muutaman kymmenen euron luokkaa”, Lehtonen toteaa.
Seuraavaksi Lehtonen ottaakin laskelmaansa mukaan monokulttuurin negatiiviset vaikutukset satotasoon ja antaa esimerkin: Asiantuntija-arvioiden mukaan ohran satotaso laskee monokulttuurissa vuodessa viisi prosenttia ja viidessä vuodessa yhteensä 18 prosenttia.
Käyttämällä neljän vuoden välein katkaisukasvina rapsia, saadaan lannoitesäästö ja rapsin viljaa parempi tuotto huomioiden katetuoton lisäystä noin 250-280 euroa hehtaarilta yhteensä viiden vuoden aikana.
Laskelmasta puuttuu maan parantuvan kasvukunnon edut vaihtelevissa sääoloissa, mutta se antaa suuntaa monokulttuurin aiheuttamien tappioiden vähentämiseen.
Tutkijat käyvät laskelmien epävarmuuksia läpi. Mielenkiintoisimmaksi muuttujaksi Lehtonen nostaa esikasviarvon, eli paljonko edellinen viljelykasvi vaikuttaa seuraavan kasvin satotasoon. Diverfarming-hankkeen katetuottolaskelmissa hyödynnetään nyt ensimmäistä kertaa systemaattisesti esikasviarvoja, joita on laskettu Luken muissa tutkimuksissa.
”Esimerkiksi vehnästä voidaan saada jopa kahdeksan prosenttia parempi sato öljykasvin jälkeen. Jos huomioidaan myös öljykasvin kate, saadaan hehtaaria kohti 220 euroa parempi kate viidelle vuodelle”, Lehtonen laskee ja toteaa, että tällaisen tuloksen eteen kannattaa jo tehdä työtä.
Tutkijat kehittävät valmiita katetuottolaskelmia, joita viljelijät voivat hankkeen tulevissa työpajoissa kokeilla ja katsoa, kannattaako kokeiluihin lähteä.
”Viljelijän kannattaa miettiä ihan omista lähtökohdista tätä asiaa. Naapurin kierto voi olla hyvin erilainen”, Lehtonen sanoo.
Suurin kynnys kaikelle kehittämiselle on viljan hintakehitys, joka ei ole vastannut tuotantokustannusten nousua. Lehtonen kuitenkin korostaa, että monimuotoistaminen vie kannattavuutta harvoin negatiiviseen suuntaan, edellyttäen että sadolle löytyy jatkossakin ostajia.
Öljykasvien ohella diverfarmingissa lasketaan myös muiden kasvien ja erilaisten nurmien kannattavuutta kierron katkaisukasvina, esimerkiksi siten että kasvitila kylvää ja kotieläintila korjaa. Markkinoilta ei tällöin tule tuloja, mutta kulut pysyvät matalina ja hyödyt näkyvät maaperässä.
Lehtonen puhuisi jopa viljelijän työn mielekkyydestä: ”Ei tällä rikastu, mutta viljelijälle on motivoivaa parantaa omaa ja jälkipolvien tulevaisuutta. Erisyvyinen juuristo kuohkeuttaa ja estää maan tiivistymistä. Laskelmat tuovat pienetkin hyödyt näkyviin.”
Tulevaisuudessa häämöttävät maaperän hiilensidonta ja hiilipäästöjen kompensaatiokauppa. Lehtosen mukaan pelloilla on mahdollisuuksia hiilen sidontaan, mutta viljelijää pitäisi jatkossakin palkita ensisijaisesti sadon tuottamisesta.
”Ympäristökorvaus perustuu nyt pääosin ravinnevalumien vähentämiseen. Hiilen sitominen voisi olla vahvemmin mukana siten, että viljelijä voisi valita hiiltä sitovia kasveja tietyn sapluunan sisällä.”
Oleellista Lehtosen mielestä on kehittää kasvukuntoa parantaville kasveille markkinoita kotimaassa. Rehuvalkuaisen ja palkokasviruuan myynti on hyvä alku, mutta markkinaa tarvitaan myös hiilen sitomiselle ja luonnon monimuotoisuuden parantamiselle. Jos kysyntä ja tarjonta kohtaavat, viljelijöillä on paljon annettavaa.
”Mahdollisuuksia ja epävarmuuksia on paljon. Todennäköisesti moni viljelijä ei jatkossakaan monimuotoista viljelyään, mikä voi olla taloudellisestikin järkevää. Moni on jo lähtenyt kokeilemaan ja osa viljellyt monimuotoisesti jo pitkään. Kuluttaja haluaa jatkossakin ruokaa kotimaasta, ja jos tuotannolla saadaan myös hiilensidontaa ja biodiversiteettiä, kokonaisuus kuulostaa hyvältä. Viljelijällä on ratkaisun paikka”, rohkaisee tutkimusprofessori Heikki Lehtonen.
Teksti: Marjatta Sihvonen
Sivun yläreunan kuva: Hannu Känkänen
Julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 27.1.2020
Artikkeli on julkaistavissa muissa kanavissa, kun julkaisun yhteydessä mainitaan artikkelin kirjoittajan ja artikkelin julkaisijan (Luonnonvarakeskus) nimi.
