Monimuotoinen pelto tuo paremman tuoton

Kun yksipuolisesta peltovil­jelystä pyritään kohti maan parempaa kasvukuntoa, hii­lensitomiskykyä ja suotuisia ympäristövaikutuksia, tutkitusti toimivia keinoja ovat kasvipeit­teisyyden lisääminen ja viljelykasvivalikoiman sekä kiertojen monipuolistaminen. Pelloilla puhutaankin nyt viljelyn monimuotoistamisesta.

Luonnonvarakeskuksen (Luke) tutkijat ovat mukana laajassa eurooppalaisessa tut­kimuksessa, jossa paneudutaan monimuotoistamisen käytän­nön ratkaisuihin niin pelloilla kuin tuotantoketjuissakin. Di­verfarming-hankkeen vastaa­va tutkija, tutkimusprofessori Kristiina Regina kertoo, että tietoa kaikille eurooppalaisille maatalousalueille sopivista me­netelmistä kartutetaan tiloilla tehtävillä kokeilla ja pitkäaikais­tutkimuksilla. Kokeita on tehty 22 tapaustutkimuksessa ympäri Eurooppaa.

Suomessa keskitytään erityi­sesti suorakylvön ja luomun pit­käaikaisvaikutuksiin ja kerää­jäkasveihin. Etelä-Euroopassa keinovalikoimaan voidaan ottaa peräkkäisten satojen kasvatus ja kokeilla esimerkiksi yrttien kas­vatusta oliivipuiden väleissä.

”Suomessa monimuotoista­minen tapahtuu viljelykiertoja parantamalla ja sekaviljelyllä, jossa pellolla kasvatetaan usei­ta kasvilajeja samanaikaisesti. Kasvipeitteisyyden lisääjänä realistisin menetelmä on kerää­jäkasvien käyttö”, Regina toteaa.

Monimuotoista viljelyalaa on tutkittu Varsinais-Suomessa, missä monokulttuuria oli 20 prosentilla pelloista ja moni­muotoiseksi kierroksi luokitel­tavia viljelmiä parilla prosen­tilla. Kristiina Reginan mukaan viljelijät ymmärtävät kuitenkin hyvin monimuotoistamisen edut maan kasvukunnolle ja et­sivät aktiivisesti tietoa uusista menetelmistä.

Pitkän ajan tavoitteita ovat maaperän hiilensidonnan ja luonnon monimuotoisuuden parantaminen maatalousympä­ristössä. Reginan mukaan pel­tomaan käyttö hiilinieluna on realistinen tavoite. Suomessa si­dontaa rajoittaa lyhyt kasvukau­si, mutta toimivia keinoja ovat niin kerääjäkasvit, hyvä sato kuin maanparannusaineetkin.

”Paremman kasvukunnon lisäksi motivaattorina pellon hiilensidontaan toimisi raha eli nykyistä paremmin kohdennet­tu ympäristöohjaus. Tämä edel­lyttää myös entistä parempaa tietoa päätöksenteon tueksi”, Regina toteaa.

 

Suuret tilat pystyvät monimuo­toistamaan viljelyään paremmin kuin pienet tilat. Se käy ilmi eri­koistutkija Lauri Jauhiaisen viljelijöiden päätöksentekoa tutkivasta mallinnuksesta.

Määrääkö tässäkin suuruu­den ekonomia vai löytyisikö monimuotoistamisesta uusia keinoja myös viljelyn kannatta­vuuteen? Tähän kysymykseen paneutuu tutkimusprofessori Heikki Lehtonen.

Aihetta on tutkittu yllättävän vähän. Lehtosen mukaan kate­tuottolaskelmia on tehty yksit­täisille kasveille yhden vuoden ajalta, mutta useamman kasvin keskinäiset vaikutukset ja mo­nelle vuodelle ulottuvat laskel­mat puuttuvat. Lehtosen mu­kaan laskelmien tulee perustua vähintään viiden vuoden hinta­keskiarvoihin, jotta kustannuk­set ja tulot hahmottuvat.

Usein kuulee väitettävän, että monimuotoinen viljely kannat­taa, koska lannoitekulut piene­nevät. Jos yksipuolisen viljanvil­jelyn katkaisukasvina käytetään typen kerääjää, kuten härkäpa­pua, säästetään lannoitekuluissa hieman.

”Ei pieni typen säästö kovin arvokas ole, se on muutaman kymmenen euron luokkaa”, Lehtonen toteaa.

Seuraavaksi Lehtonen ot­taakin laskelmaansa mukaan monokulttuurin negatiiviset vaikutukset satotasoon ja antaa esimerkin: Asiantuntija-arvioi­den mukaan ohran satotaso las­kee monokulttuurissa vuodessa viisi prosenttia ja viidessä vuo­dessa yhteensä 18 prosenttia.

Käyttämällä neljän vuoden välein katkaisukasvina rapsia, saadaan lannoitesäästö ja rapsin viljaa parempi tuotto huomioi­den katetuoton lisäystä noin 250-280 euroa hehtaarilta yhteensä viiden vuoden aikana.

Laskelmasta puuttuu maan parantuvan kasvukunnon edut vaihtelevissa sääoloissa, mutta se antaa suuntaa mono­kulttuurin aiheuttamien tap­pioiden vähentämiseen.

Tutkijat käyvät laskelmien epä­varmuuksia läpi. Mielenkiin­toisimmaksi muuttujaksi Leh­tonen nostaa esikasviarvon, eli paljonko edellinen viljelykasvi vaikuttaa seuraavan kasvin sato­tasoon. Diverfarming-hankkeen katetuottolaskelmissa hyödyn­netään nyt ensimmäistä kertaa systemaattisesti esikasviarvoja, joita on laskettu Luken muissa tutkimuksissa.

”Esimerkiksi vehnästä voi­daan saada jopa kahdeksan pro­senttia parempi sato öljykas­vin jälkeen. Jos huomioidaan myös öljykasvin kate, saadaan hehtaaria kohti 220 euroa pa­rempi kate viidelle vuodelle”, Lehtonen laskee ja toteaa, että tällaisen tuloksen eteen kan­nattaa jo tehdä työtä.

Tutkijat kehittävät valmii­ta katetuottolaskelmia, joita viljelijät voivat hankkeen tu­levissa työpajoissa kokeilla ja katsoa, kannattaako kokeilui­hin lähteä.

”Viljelijän kannattaa miet­tiä ihan omista lähtökohdista tätä asiaa. Naapurin kierto voi olla hyvin erilainen”, Lehtonen sanoo.

Suurin kynnys kaikelle kehit­tämiselle on viljan hintakehi­tys, joka ei ole vastannut tuo­tantokustannusten nousua. Lehtonen kuitenkin korostaa, että monimuotoistaminen vie kannattavuutta harvoin nega­tiiviseen suuntaan, edellyttäen että sadolle löytyy jatkossakin ostajia.

Öljykasvien ohella diverfar­mingissa lasketaan myös mui­den kasvien ja erilaisten nur­mien kannattavuutta kierron katkaisukasvina, esimerkiksi siten että kasvitila kylvää ja ko­tieläintila korjaa. Markkinoilta ei tällöin tule tuloja, mutta ku­lut pysyvät matalina ja hyödyt näkyvät maaperässä.

Lehtonen puhuisi jopa vilje­lijän työn mielekkyydestä: ”Ei tällä rikastu, mutta viljelijälle on motivoivaa parantaa omaa ja jälkipolvien tulevaisuutta. Erisyvyinen juuristo kuoh­keuttaa ja estää maan tiivisty­mistä. Laskelmat tuovat pie­netkin hyödyt näkyviin.”

Tulevaisuudessa häämöttä­vät maaperän hiilensidonta ja hiilipäästöjen kompensaatio­kauppa. Lehtosen mukaan pel­loilla on mahdollisuuksia hii­len sidontaan, mutta viljelijää pitäisi jatkossakin palkita ensi­sijaisesti sadon tuottamisesta.

”Ympäristökorvaus perus­tuu nyt pääosin ravinnevalu­mien vähentämiseen. Hiilen sitominen voisi olla vahvem­min mukana siten, että viljelijä voisi valita hiiltä sitovia kasveja tietyn sapluunan sisällä.”

Oleellista Lehtosen mieles­tä on kehittää kasvukuntoa pa­rantaville kasveille markkinoi­ta kotimaassa. Rehuvalkuaisen ja palkokasviruuan myynti on hyvä alku, mutta markkinaa tarvitaan myös hiilen sitomi­selle ja luonnon monimuotoi­suuden parantamiselle. Jos kysyntä ja tarjonta kohtaavat, viljelijöillä on paljon annetta­vaa.

”Mahdollisuuksia ja epä­varmuuksia on paljon. To­dennäköisesti moni viljelijä ei jatkossakaan monimuotoista viljelyään, mikä voi olla talou­dellisestikin järkevää. Moni on jo lähtenyt kokeilemaan ja osa viljellyt monimuotoisesti jo pitkään. Kuluttaja haluaa jatkossakin ruokaa kotimaas­ta, ja jos tuotannolla saadaan myös hiilensidontaa ja bio­diversiteettiä, kokonaisuus kuulostaa hyvältä. Viljelijällä on ratkaisun paikka”, rohkai­see tutkimusprofessori Heikki Lehtonen.

 

Teksti: Marjatta Sihvonen
Sivun yläreunan kuva: Hannu Känkänen
Julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 27.1.2020
Artikkeli on julkaistavissa muissa kanavissa, kun julkaisun yhteydessä mainitaan artikkelin kirjoittajan ja artikkelin julkaisijan (Luonnonvarakeskus) nimi.