Artikkelit Maatalous

Laboratorion lattia on täynnä matkalaukkuja. Professori Juha Kantanen ja eläinlääkäri Tiina Reilas järjestelevät näytteenottotarvikkeita, jotka lähtevät tutkijoiden mukaan Jakutiaan, Itä-Siperiaan.

– Tämä liuos on hyvin oleellinen tällä meidän keikalla, Kantanen sanoo ja nappaa laukkuunsa pullon, jonka etiketissä lukee RNA-Later.

Sahan tasavallassa sijaitsevaan Jakutiaan suuntautuva tutkimusmatka kuuluu Arktinen arkki -projektiin, jonka tavoitteena on hankkia geenitietoa maailman pohjoisimmasta karjasta. Hankkeessa selvitetään, miten Jakutian porot ja ainutlaatuinen maatiaiskarja, lehmät ja hevoset, ovat sopeutuneet ääriolosuhteisiin. Pakkanen voi laskea Jakutiassa 50 celsiusasteeseen, ja lumi pysyy maassa yli puolet vuodesta.

– On ymmärrettävää, että porot selviävät. Ihminen on kesyttänyt ne kantalajeista, jotka ovat jo valmiiksi sopeutuneet kylmään ja niukkaan ravintoon. Mutta hevonen ja nauta ovat alun perin hyvin erilaisista olosuhteista. Näiden kolmen lajin sopeutumista haluamme geenejä tutkimalla ymmärtää, Kantanen selittää.

Ryhmä tutkii eläinten rasvakudosta ja erityisesti niitä geenejä, jotka ovat aktiivisia näytteenottohetkellä.
– Meitä kiinnostaa, ovatko samat geenit vaikuttaneet kaikkien kolmen lajin sopeutumiseen. RNA-Later on aine, joka säilyttää näytteet kelvollisina kentältä laboratorioon saakka, Kantanen kertoo.

Jakutiaan pystytetty kenttälaboratorio tuottaa arvokasta tietoa maailman pohjoisimmasta karjasta. Juha Kantasen ja Tiina Reilaksen tutkimustyö on tärkeää myös paikalliselle kyläyhteisölle. Kuva: Florian Stammler
Jakutiaan pystytetty kenttälaboratorio tuottaa arvokasta tietoa maailman pohjoisimmasta karjasta. Juha Kantasen ja Tiina Reilaksen tutkimustyö on tärkeää myös paikalliselle kyläyhteisölle. Kuva: Florian Stammler

Yhdessä paikallisten kanssa

Arktinen arkki on jo kolmas tutkimus, joka vie Kantasen Siperiaan. Tutkija kertoo palaavansa mielellään jakutialaisiin kyliin, joissa hän keräsi näytteitä ensimmäistä kertaa vuonna 2001.
– Tutkimuksesta tulee paljon konkreettisempaa, kun on itse mukana näytteenotossa. Voin muistaa jopa eläimen, josta näyte on otettu.

Monitieteinen tutkimus yhdistää genetiikkaa ja antropologiaa. Lapin yliopiston antropologit selvittävät Florian Stammlerin johdolla, mikä on paikallisten ihmisten käsitys olosuhteisiin sopivista eläimistä, ja miten eläimet ovat auttaneet yhteisöä selviämään.
– Nyt pyrimme aiempaa tiiviimpään yhteistyöhön. Otamme näytteitä yhdessä, ja rakennamme geenivaratutkimuksesta ja antropologiasta jotakin uutta, Kantanen kuvailee.

Kantaselle suhteet paikallisyhteisöön ovat tärkeitä.
– Tämä ei ole sellainen länsimainen tutkimus, jossa käydään paikalla ja viedään näytteet, minkä jälkeen paikalliset eivät enää kuule meistä. Me järjestämme seminaarin, jossa keskustelemme tuloksista ja niiden käytöstä paikallisten kanssa – koko yhteisön tulevaisuudesta tulosten pohjalta, Kantanen suunnittelee.

”Ettei kaikki mene ihan jäähän”

Kevään tutkimusmatka tehdään porojen teurastusaikaan, jotta näytteitä saadaan myös luuydinrasvasta.
– Aamu alkaa siitä, että puetaan kunnolla vaatetta päälle. Olemme mukana teurastuksessa, otamme kudosbiopsioita sisäelimistä ja verinäytteet. Näyteputket on merkitty valmiiksi, jotta kaikki sujuu nopeasti, eikä teurastajien työ häiriinny.

Jakutian poro on kookas, sillä se on aikanaan kesytetty metsäpeurasta. Kantanen näyttää kuvia aiemmilta matkoilta ja naurahtaa, että sää ei ole kovin lämmin.
– Meillä on mukana pattereilla lämpiäviä käsineitä. Kädet laitetaan välillä lämpimään hanskaan ja sitten jatketaan taas töitä.

Tutkijoiden päivä päättyy auringon laskiessa.
– Työt täytyy tehdä valoisana aikana. Tällainen on päivämme.

Arvokas sopeutumisen kyky

Nature, PNAS ja muut arvostetut tieteelliset julkaisut vilisevät Kantasen puheessa. Tärkeä tulos jakutianhevosen alkuperästä on jo julkaistu.
– Jakutiasta on löytynyt yli 5 000 vuotta vanhoja villihevosen luita, mutta geneettinen tutkimuksemme varmisti, että jakutianhevonen ei polveudu niistä. Kyllä se on ihmisen sinne tuoma, ja sen evoluutio on ollut hyvin nopeaa, Kantanen kertoo.

Pieni jakutianlehmä lypsää korkeintaan 1 000 kiloa maitoa vuodessa, ja niitä on jäljellä noin tuhat yksilöä.
– Joku voisi ajatella, että onpa tehotonta. Mutta täytyy muistaa, missä olosuhteissa ollaan. Miten sopeutuneita ne ovat.

Tutkijat haluavat selvittää, miten ainutlaatuinen maatiaiskarja on sopeutunut ääriolosuhteisiin. Kuva: Anu Osva
Tutkijat haluavat selvittää, miten ainutlaatuinen maatiaiskarja on sopeutunut ääriolosuhteisiin. Kuva: Anu Osva

Kantanen huomauttaa, että tutkimus ei tee kenestäkään heti miljonääriä, mutta tiedolla on pitkän ajan ulottuvuuksia. Sopeutumiskyvyn taustalla olevien geenien tunnistaminen voi auttaa maailman jalostuseläintenkin tulevaisuutta. Jos ilmastonmuutos heikentää kotieläintuotannon mahdollisuuksia, tarvitaan jälleen kykyä sopeutua uusiin olosuhteisiin. Risteytys edullisia geenejä kantavien maatiaisten kanssa voi silloin olla osa ratkaisua.

Tärkeintä Kantaselle on kuitenkin se, että hän voi tutkimuksellaan auttaa säilyttämään Jakutian elämäntapaa ja kulttuuria.
– Ilman näitä eläimiä Jakutiassa ei olisi ihmisyhteisöäkään. Työmme tuo hyviä perusteita sille, että nämä eläimet säilytetään jatkossakin.

Teksti: Marjatta Sihvonen
Sivun yläreunan kuva: Florian Stammler